9/28/2013

.sixteen kilograms happier.

Tää teksti on aika henkilökohtanen mulle ja tien et tuun jännittään tän julkasemista tosi paljon. Mun on kuitenkin pakko kirjottaa tää kaikki ylös, että voin palata tän pariin joskus, kun siltä tuntuu ja ties vaikka jollekulle ois tästä tekstistä apuakin.
Idea tähän tekstiin lähti siitä, ku sain kommentin: "sulla on upee kroppa!"
nude6
Oon aina ollu tosi itsekriittinen ja perfektionisti luonteeltani, eniten tää on heijastunu mun koulutyöhön ja lujittanut mun kunnianhimosta asennettani, mutta totta kai se on vaikuttanut myös siihen kuinka ite nään itteni - niin sisäsesti kuin ulkosestikin. Nyt puhutaan kuitenkin vaan mun ulkokuoresta, josta oon aina kriiseilly enemmän. Tuntuu, että oon alusta asti hyväksyny tän mun misfit luonteeni aika helposti.

Ensimmäinen muisto siitä, että olisin ikinä ajatellut mitään vartalostani on kuusvuotiaalta Vilmalta, joka kiipeili kotipihan pihlajassa. "Mun reidet näyttää kyllä tosi lihavilta näissä shortseissa - en enää ikinä käytä näitä." Aika surullista mun mielestä, että kuusvuotias lapsi ajattelee tollasta kesken leikkien, mutta totuus on, että tää maailma on menossa yhä enemmän ja enemmän tohon suuntaan. Kuusvuotias ei kuitenkaan onneks ymmärrä mitään suhdetta syömisen ja vartalon muodon välillä ja niin toikin ajatus unohtu aika nopeesti.
hirsi
Ala-asteella oon aina ollu se isoin tytöistä ja se aiheutti jos jonkun näköstä kriisiä elämään, olin mielestäni kuitenkin ihan perusnätti joten ajattelin, että ei se haittaa jos oon vähän isompi. (Välihuomiona olin kyllä ihan normaalipainonen, mutta mulla nyt vaan sattu oleen sitä reittä ja tissiä jo vähä nuoremmalla iällä.) Kaikki paheni yläasteelle mentäessä, kun terveydenhoitaja kommentoi äkillistä painonnousua, joka oli tosin suurimmaks osaks lihasta ja samaan aikaan akne alko kukkimaan oikein kunnolla. Näillä eväillä oli pikku-Vilman itsetunto tuhottu aika helposti. Muistan sillon kuitenkin ajatelleeni "ihan sama jos mä oon lihava, mä oon kuitenkin älykäs ja mun luonne on ihan okei, kyl se riittää elämässä". Toi ajatus jäi kuitenkin aika kauas unholaan, kun mä kävin viikko ennen kaheksannen luokan alkua vaa'alla ja näin isomman luvun kuin koskaan. Katoin ulkomaan matkan kuvia ja huomasin kuinka mun vatsani pömpötti, vaikka se oli ennen aina ollu ihan littee. Raskausarpia löyty reisistä entistä enemmän ja koko olemus oli turvonnut. "Tästä alkaa laihdutus" ajatteli 14-vuotias Vilma, joka ei tiennyt laihduttamisesta muuta, kuin että silloin syödään vähän ja liikutaan paljon. Tohon aikaan mulle ei proteiinit tai hiilihydraatit kertoneet mitään ja rasvasta ajattelin vain, että sen täytyy olla pehmeää ja sitä kuuluu syödä mahdollisimman vähän.
nude
Ensimmäisenä päivänä söin viisi luumua ja seuraavana päivänä vaaka näytti kaksi kiloa vähemmän. Tiesin, ettei noin voinut jatkaa, mutta mielestäni vähempi parempi. En okein muista, kuinka tilanne tuosta eteni, mutta kouluruokaan en enää koskenut ja aamu- sekä välipalatkin jäivät vähälle. Liikuin kuusi kertaa viikossa 2-3 tuntia kerrallaan, koska pelasin koripalloa. Ravintoa sain alas aivan liian vähän tuollaiseen urheilumärään nähden ja aika nopeasti se näkyikin kentällä. En jaksanut enää juosta yhtä nopeasti kuin ennen, refleksini olivat heikot, koska aivot näkivät nälkää ja pian alkoi treeneihin pyörtyily. Inhosin sen aikaista valmentajaa ja uutta yhdistettyä joukkuerakennetta, mutta eniten sitä etten pysynyt enää muiden perässä. Jouluun mennessä olin laihduttanut seitsemän kiloa ja tavoittanut välitavoitteeni. Laihduttaminen oli tärkeämpää kuin koripallo, joten lopetin sen.

Joululomalla en nähnyt ketään kavereita, koska tyttöjen illoissa ja yökyläilyissä saattoi joutua syömään jotain ylimääräistä. Ennen koulun alkua olin taas kolme kiloa hoikempi ja käsitöissä tehtävää hametta joutui pienentämään - taas. Tammikuussa kerroin ylpeänä kaverille, kuinka paljon painoin. Minua hieman pidempi kaverini tokaisi painavansa kaksi kiloa vähemmän. Päätin yrittää kovemmin ja kovemmin ja niin vaivuin vain syvemmälle laihdutushelvettiini.
nude3
Kevät jatkui tätä rataa ja kiloja tippui vielä yksitoista, kunnes toukokuussa huomasin, että kroppa ei toimikkaan enää samalla tavalla kuin ennen. Tiesin jo mikä oli vialla ja varasin ajan koulupsykologille samoin kuin terveydenhoitajallekkin. Prosessi eteni nopeasti ja pian olinkin jo TAYS:sin lastenosastolla tutkimuksissa ja ateriasuunnitelma lyötiin käteen. Lääkärini oli aivan mahtava, hän vähät välitti painoindekseistä ja muista yleispätevistä ihannepainon mittausmenetelmistä. Hän määritti mulle oman henkilökohtaisen alimmaispainon, johon lähdettiin pyrkimään. Kesän aikana se jo tavoitettiinkin, kun äiti piti pidemmän kesäloman ja autto mua toipumisprosessissa.

*****

Tän jälkeiset vuodet on menny millon millasissakin painonhallintakeinoissa ja painoa sekä ruokaa miettiessä. Tästä johtuen paino on noussut ja laskenut vähän milloin mitenkin. Koskaan en kuitenkaan ole ollut kroppaani tyytyväinen. En ollut silloin liki 20 kiloa laihduttaneena tai missään siinä välissäkään. Paino laski Englannissa rajusti, kun ruoka oli sen tasoista, ettei meinannut maittaa. Itsetunto kroppaa koskien nousi hieman laihtumisen myötä, mutta laski melko nopeasti kun eräs ihastus otti asiakseen huomautella, kuinka salitreeni ei tekisi mullekkaan ollenkaan huonoa. Ei kenestäkään varmaan ole mieltäilahduttavaa kuunnella tuollaista mielitietyltään, mutta erityisen pahaa teki kuulla se kun oli juuri itsensä hyväksymisen kynnyksellä ja se tyyppi ketä haluaisi eniten miellyttää alkaa laukomaan tuollaista.
hirsi
Suomeen palatessa ja iskän tofupatojen ääreen päästessä kilot alkoivat palaamaan, mutta ikuisena liikunnanvihaajana ei tullut mieleenkään lähteä sinne lenkkipolulle sitä suklaalevyä sulattamaan. Tällä hetkellä en tiedä painoani, mutta veikkaisin että se on noin kaksi kiloa vähemmän, kuin se oli tuosta 2009 vuoden kesän jälkeisestä painosta ja tiedättekö mitä? Ensimmäistä kertaa elämässäni voin rehellisesti sanoa, että ihan oikeasti pidän vartalostani ja tunnen itseni laihemmaksi, kuin silloin 18 kiloa sitten. Ja niin pitää poikaystävänikin. Päivittäin saan kuulla kuinka ihanalta näytän, mikä ei varmasti tee ainakaan mitään pahaa tälle itsensä hyväksymisprojektilleni. Vaikka rakastava poikaystävä onkin ollut suuri tuki ja turva pahimmilla kriiseilyhetkillä ja ylilyönneillä, haluan kuitenkin muistuttaa ettei kenenkään tulisi rakentaa itsetuntoaan kenenkään muun mielipiteen varaan!

Jokaisella on omat heikkoudet ja vahvuudet, ne pitää vain tunnistaa ja hyväksyä. Itse pidän kapeasta vyötäröstäni ja sen luomasta kaaresta verrattuna leveään lantiooni ja isoon peppuuni. En pidä tukevista käsivarsistani ja arkailen reisiäni, jotka ovat ikuinen ongelmakohtani. Mutta nekin näyttävät kummasti paremmalta isojen tatuointien kanssa! Nilkkani ja jalkani ovat nätit ja sirot, mutta kämmenet ja sormet koripallon runtelemat. Kulmaluuni ovat kauniisti erottuvat, mutta poskipääni latteat ja nenä leveä. Olen kuitenkin oppinut pääasiassa elämään näidenkin epätäydellisyyksieni kanssa, mitä nyt välillä ahdistaa, kun tuntuu että allini meinaavat lepattaa tuulessa enemmän kuin hameeni helmat.
nude2
Olen syksyn mittaan oppinut tykkäämään liikunnasta ja nauttimaan aamuisesta lenkistä ennen koulua ja salitreeniinkin totuttelen. Kun näen mihin kaikkeen vartaloni kykeneekään, oppii sitä arvostamaan aivan uudella tavalla ja lenkin jälkeen ei tee edes mieli heittää treeniä hukkaan ja syödä suklaata. Mulla on tapana stressata kaikesta vähän liikaa ja niin tulee stressattua liikunnastakin. Oppisimpa vielä hellittämään vähän tämän kanssa ja oppimaan, että ei yksi skipattu tai huonosti mennyt treeni kaada koko venettä. Yks lenkki ja salaatti ei saa musta yhtäkkiä laihaa, joten ei lepopäivä ja suklaalevykään musta samantien tee hirveetä läskiä!

Aluksi heitin itselleni vanhaan tapaan hirveät tavoitteet, kuinka paljon haluan laihtua ja miten usein pitää liikkua. Nyt kuitenkin, kun treenaamista on jonkun aikaa takana ja itsetunto noussut jo nyt, totesin että parempi lähteä liikkeelle enemmän tunnepohjalta ja ilman tavoitteita, niin en päädy samaan kierteeseen. Liikunta tuntuu vakiintuneen elämään jo jonkun verran ja alan sitä kaipaamaan, joten haluan luottaa siihen, että osaan itse sanella milloin haluan lähteä salille tai lenkille sen sijaan, että ne olisivat kiveen hakattuja!

Olen potenut keuhkoputkentulehdustani kotona täysin liikkumatta, mutta pian olisi tarkoitus palata lenkkipolulle (toivottavasti ei ala penikat vihotteleen) ja olen asiasta itseasiassa innoissani! Myönnän, että poden hieman huonoa omaatuntoa suklaaövereistä ja liikkumattomuudestani tämän sairastamiseni ajalta, mutta osaan kuitenkin viitata kintaalla koko turhalle tunteelle. Mulla on koko loppuelämä aikaa liikkua ja syödä herkkuja kohtuudella, ei yks takapakki tarkota, että kaikki työ olisi kaivoon heitetty ja joskus on kuitenkin ihan okei hakea lohtua ruuasta! Toivon, että tämä hyvä asenne ruokaa ja liikuntaa jatkuu hamaan loppuun asti!

9/26/2013

.sunset at the beach.

aurinko7
aurinko5
aurinko2
aurinko
aurinko8
aurinko3
aurinko6
aurinko4
Since I had a post called "sunrise at the beach" obviously I had to do one around sunset as well. I like the atmosphere in these pictures, kinda how I feel. It's quite pretty and looks all peaceful, but at the same time there's the feeling of the day ending and that the darkness is taking over. I feel quite tired but at the same time I wouldn't want to stop. Just have to keep moving. I'd wish to have couple extra hours per day, but at the same time I wish that the time would go quicker and that I would be in England again. I miss England so much. Feeling all sentimental today, but oh well...
****
Tykkään näiden kuvien tunnelmasta, kuvastaa aika hyvin mun omia tuntoja tällä hetkellä. Nää on ihan nättejä ja rauhallisia kuvia, mut samaa aikaa taustalla on se tunne, että päivä loppuu ja pimeys tulee taas. Mua väsyttää, mutta en haluais pysähtyä. Pakko jatkaa eteenpäin! Haluisin pari lisätuntia päivään, mutta samaan aikaan ajan pitäis mennä nopeemmin, että olisin jo Englannissa. Ikävöin sinne niin paljon.

9/23/2013

.stars in the eyes.

astro2
astro5
astro7
astro-blogi
astro3
astro6
astro4
astro8
This was my first time ever when I even tried to take pictures of the stars and well I'm not as happy as I could be. But at least I tried and maybe I'll do better next time! Life would be boring if you'd know everything from the first try I guess.
Well what do you guys think?
*****
Eka kerta ikinä ku ees koitin kuvaa tähtiä ja no jaa, kai sitä vähä paremminki ois voinu mennä. Mut ees yritin ja ehkä mä osaan paremmin ens kerralla, ku tää oli kuitenki vaa tällästä kokeilua. Kai se elämä ois vähä tylsää, jos ekalla kerralla ois jo täydellinen :-)
Mitäs te tykkäätte?

9/20/2013

.so it's the time for the summer to die.

syksy10
syksy
syksy7
syksy5
syksy6
syksy4
syksy9
syksy2
syksy8
syksy3
Saying goodbyes to summer, all the pretty flowers have their time to die
What do you think of the pictures?

Happy my land lord wasn't home, or she would have found out how weird I really am. Just rolling in the ground posing to the camera all by myself hmm...

9/18/2013

.and that's how the love disappeared.

alkkis11
alkkis3
alkkis4
alkkis5
alkkis7
alkkis8
alkkis12
alkkis9
alkkis6
alkkis13
Ei mitenkään omaelämänkerronnallisia, mun parisuhteessani menee kaikki iha hyvin :-D 

9/16/2013

.hey hey hey.

blogi2
blogi3
alkkis2
blogi5
blogi8
blogi6
blogi4
blogi7
blogi
blogi9
Muutamia vähän arkisempia kuvailuja. Pitäis ehkä harrastaa tällästä jokapäivästäkin kuvailua vähän enemmän, mut tuntuu että en oikein tee mitään kuvaamisen arvosta nykyään. Tässä on kuitenkin näkyvillä pari koulujuttua ja sit myös muutamat kuvat taiteiden yöstä, josta siitäkin on jo ikuisuus.
Ennen ku aloin tekeen tätä postausta olin tekemässä sellasta isoo kuvantekemisen kotitehtävää, mutta kynästä loppu muste kesken hyvän flown ja nyt kismittää. Pitää huomenna käydä ostaa uus mustekynä ja siihen mennessä tehä vaikka vaa lyikkäriversiot valmiiks. Jos tosta työstä tulee hyvä, ni ehkä näytän sen täälläki! Ties vaikka jotain kiinnostaiski.
Joku oli kyselly parempaa kuvaa tatskoista ja täs nyt ois sit! (Pöllöt ei oo viekää täysin parantuneet tosi, en tie mikä niil kestää! Kai se on normaalia? Ja ne on oikeesti samalla korkeudella, onnistuin vaa taas seisoo vinossa).
tatskat